Niitä lumikenkiä siis. Joku nimimerkki Ainut Toivo siellä oli riehunut kilpaa korotusautomaattini kanssa. Itse en voinut olla fyysisesti koneen ääressä kun oli oltava ruokakaupassa, miten raivostuttavaa. Lakkaan kyllä syömästä, jos se vielä joskus estää, edes välillisesti, minua saavuttamasta jotain ylevämpää tavoitetta.

Kiinteistönvälittäjälle sen sijaan soitin ja lupasin soittaa vielä huomisaamulla uudestaan tarjouksen merkeissä. Eiköhän 42 tuhannen pyyntihinnasta ole passelia koittaa viilata 10 % pois, eli jos tarjoan 38 tuhatta, se ei liene aivan naurettavan alhainen? No, perästä kuuluu.

Siitä kai tietää, että on tullut keski-ikäiseksi, kun saa hirveän jännitystilan päälle HuutoNetistä. Kyttään  kylmä rinki takapuolessa kanadalaisia lumikenkiä, joiden huuto sulkeutuu tänään illalla, mikä tarkoittaa, että joudun ulkoiluttamaan koirat töistä tultuani vain aivan pikaisesti ensin, että ehdin koneen ääreen tappelemaan jo ilmenneiden kilpahuutajien kanssa läpysköistä.

Minulla tietenkin on itselläni lumikengät, eivätkä mitkään rottinkikapistukset vaan ranskalaisten alppijääkärienkin käyttämät Morphot (joiden alppiominaisuudet toki tulevat loistavasti hyötykäytetyiksi täällä Pirkanmaalla), mutta näiden koristekenkien syvempi merkitys onkin siinä, että voisin kenties helpottaa yhtähyvänpuoliskoni traumaattisia kokemuksia. Hänellä oli lapsuudenkotinsa seinällä tuollaiset kanadalaiskengät, ja hän aina haaveili joskus saavansa ne omakseen. Isänsä kuoltua äitinsä lahjoitti ne kuitenkin hänen isoveljelleen. Niin mielelläni lievittäisin tätä pettymyksen katkeran kalkin vaikutusta antamalla nämä kengät hänelle joululahjaksi.

Joten, sinä kilpahuutajani, jos luit tämän, tunsit varmaan piston sydämessäsi? Etkö? Siinä tapauksessa, illalla tavataan, valmistaudu tiukkaan taistoon, otelkaamme viimeiseen rottinkisuikaleeseen!

Elän sellaista elämää, että koko ajan pitäis. Pitäisi nytkin käyttää vapaan viikonlopun viimeiset tunnit laittamalla ruokaa, siivoamalla ja töitä tekemällä, mutta sen sijaan löhöän tässä ja aloitan vihdoin tämän reilut puolitoistavuotta sitten luomani plokin. No, olen Hämeestä.

Puhuin juuri puhelimessa yhtähyvänpuoliskoni kanssa. Pitäisi jaksaa olla onnellinen siitä, että me ylipäätään olemme olemassa ja toistemme elämissä (vai elämässä, entinen äidinkielenopeni saisi sätkyn jos tietäisi etten ole aivan varma, onko ihmisellä useampi kuin yksi elämä). Se vain on välillä niin tavattoman vaikeaa. Tuntuu, että yhdessä viettämämme aika lataa täyteen jonkun säiliön, joka sitten erillään ollessamme tyhjenee pikkuhiljaa, kun käytän sen sisältämää lämpöä ja rakkautta selvitäkseni työntäyteisistä päivistä ja yksinäisistä, väsyneistä illoista.

No, hitto. Ei tämä viikonloppu nyt ihan pyllylleen ole mennyt sentään. Pitäisi olla tyytyväinen siitä, että olen pessyt sentään kaksi koneellista pyykkiä, ainakin harkinnut asuntoesittelyyn lähtemistä, harjannut karvanopat (joista lähtikin aimo annos tuuheaa tilkettä tinttien talvipesiin), laittanut mainituille karvanopille ruokaa, katsonut kaksi leffaa (joista Imagine Me And You ampaisi heti suosittelulistani kärkeen), nukkunut, lukenut Esko Sarkkisen kirjan "Lumi", ulkoillut reippaasti ja puhunut yhtähyvänpuoliskoni kanssa ainakin viisi puhelua.

Näiden saavutusten rinnalla kalpenevat tekemättömyydet, eli se, etten päässyt työpaikan pikkujouluihin enkä sinne asuntoesittelyynkään, en edes aloittanut jo viime viikolla vastaanottamaani kielentarkistustyötä, en imuroinut enkä tiskannut, en löytänyt itselleni autoa, en leikannut karvanoppien kynsiä, en päivittänyt kotisivuja enkä laittanut ruokaa ja syönyt.

Niin kauan kuin edes jotenkin pystyn välttämään "olis pitäny" -voivottelua, en aio huolestua vetelehtimisestäni. Kai joskus pitää levätäkin, eikä imuroinnin vaikutus kuitenkaan näkyisi enää huomenna kun kahdella karvanopalla on karvanlähtö, minkä tuloksena pohjavillatuppoja purjehtisi joka tapauksessa ovelle vastaan kun huomenna tulen töistä.

Niinpä tyydyn toteamaan, että "olis voinu". Ja että huomenna pitää. Ainakin pitää ryhdistäytyä tässä asunto- ja autoasiassa, muuttopakko painaa päälle ja olisi miljoonasti helpompaa käydä asuntoesittelyissä jos olisi oma auto eikä tarvitsisi aina lainata isältä.

Nyt on oikeastaan tehokkuudenhuipentumaolo kun olen kirjoittanut monta riviä tyhjää sanahelinää! Loistavaa! En voi olla ihan vetämättömissä kun kykenen tällaiseenkin suoritukseen. Taidanpa sen kunniaksi napata karvanopat naruun ja tepastella lähikaupalle ostamaan aamuksi leipää ja illaksi jotain herkkua. Olen vähän niinkuin ansainnut sen. Jospa sitten suklaan tai muun elvyttävän elintarvikkeen voimin jaksaisi vielä keskustella R:nkin kanssa suhteemme tilasta, vaikka toisaalta, ehkä annan vain ensi viikon kulua ja asioiden mennä omalla painollaan. Ensi viikonloppu on kuitenkin meidän, yhdessäoloa perjantai-illasta tiistaiaamuun, mitä luksusta! Sen ajatuksen voimalla käyn ja kukun kyllä läpi koko hektisen työviikon.